2. Tie huipulle 2. Tie huipulle Tieteellinen työ on pitkäjänteistä toimintaa. Kansainväliselle huipulle päästään vain määrätietoisen uurastuksen tuloksena. Jatkuva ja riittävä rahallinen tuki, jopa parin vuosikymmenen ajan, on myös oleellinen edellytys korkean tieteellisen tason saavuttamiseksi. Varojen puute voi muutamassa vuodessa tuhota aikaisemmin kukoistaneen laitoksen. Ensin lähtevät etevimmät nuoret tutkijat, sillä heidän on helpointa saada parempi työpaikka ulkomailta. Muutaman laihan vuoden jälkeen laboratorion laitekanta alkaa nopeasti heiketä, kunnes korkeatasoisen tieteellisen työn vaatimat materiaaliset edellytykset puuttuvat lähes kokonaan. Näin on käynyt Venäjällä. Suuri osa maan parhaista tutkijoista on jo siirtynyt länsimaihin, mm. Suomeen.
Vain osaamisella yliopistot ovat päässeet maailmanmaineeseen eikä oikotietä ole. Virallinen politiikka meillä lähtee siitä, että eri korkeakouluissa suoritetut tutkinnot ovat saman arvoisia. Näin asia ei tietenkään todellisuudessa ole. USA:ssa tutkinto Harwardissa tai MIT:ssa paljon hyödyllisempi työpaikkaa hakiessa kuin Nebraska State Collegen diplomi! Vain muutama suomalainen korkeakoulu voi kohota maailman ykkösluokkaan. Muiden on tyydyttävä korkeatasoiseen osaamiseen tietyillä, ehkä kapeillakin tutkimuksen sektoreilla. Huippuyksikön luonnollisesti toivotaan tuovan omalle yliopistolle mainetta ja vaikuttavan sen infrastruktuuriin. Korkean tiedon ja taidon keskuksia tarvitaan meillä nyt jos koskaan.
Maamme korkeakouluissa dekaaneilla, osaston johtajilla ja laitosten esimiehillä on edelleen liian vähän todellista valtaa. He ovat lähinnä hallintovirkamiehiä, jotka toteuttavat tiedekunta- tai laitoskokousten kompromissien tuloksena syntyneitä päätöksiä. Kehitystä parempaan suuntaan tosin on tapahtumassa, kun 70-luvun 'hulluina vuosina' liian pitkälle vietyä korkeakouludemokratiaa ollaan purkamassa.
Professorien ja apulaisprofessorien viran hoitoa ei Suomen korkeakouluissa vieläkään valvo kunnolla oikeastaan kukaan. Tämä tehtävä kuuluisi nimenomaan laitosten johtajille ja dekaaneille, joiden olisi heti puututtava asioihin, jos jonkun professorin toiminnassa on huomauttamista. Työvelvollisuuskokeilu (kts. jakso 6.2.) antaa tähän hyvän mahdollisuuden. Dekaaneilla tulisi myös olla valta päättää korkeamman palkan maksamisesta niille professoreille ja apulaiprofessoreille, jotka hoitavat tehtävänsä selvästi muita paremmin. Nykyisin käytössä olevat lisäpalkkiot ovat, marginaaliverotuksen korkeudesta johtuen, lähinnä symbolisia. Laajat valtuudet edellyttävät, että dekaanit ja laitosten johtajat valitaan harkiten ja että he ovat tietoisia vastuustaan. Valintaperusteena on yllättävän usein ollut se, ettei kukaan muu ollut halukas ottamaan ikävää tehtävää vastaan. Rehtorien ohella dekaanit ovat kaikissa uudistuksissa avainasemassa.