1. Eksaktit luonnontieteet maamme korkeakouluissa 1. Eksaktit luonnontieteet maamme korkeakouluissa Nykytilanne. Lamasta huolimatta suomalainen tutkimus on nyt parempaa kuin milloinkaan aikaisemmin. Maamme panos näkyy kansainvälisessä tiedemaailmassa entistä useammin. Eturivin suomalaiset tutkijat julkaisevat tieteelliset tuloksensa korkeatasoisissa ulkomaisissa sarjoissa ja esiintyvät kutsuttujen tai yleisesitelmien pitäjinä arvovaltaisilla kansainvälisillä foorumeilla. Nuoremmat tutkijat seuraavat perässä. Nobelin palkintoa ei vuoden 1945 jälkeen ole tullut Suomeen, mutta monia muita kansainvälisiä tieteellisiä tunnustuksia kylläkin.
Heti selvitysmiehen tehtävää aloittaessani totesin, että maamme korkeakoulujen rehtorien, matemaattis-luonnontieteellisten tiedekuntien dekaanien sekä laitosten ja laboratorioiden johtajien kesken vallitsee pitkälle menevä konsensus siitä, että monet uudistukset ovat tarpeellisia ja toivottavia. Rakenteelliseen kehittämiseen suhtaudutaan yleisesti hyvin positiivisesti. Entinen mielipide, jonka mukaan kaikki toimenpiteet aina edellyttivät uusien professorin virkojen perustamista ja toimitilojen laajentamista, näyttää tulleen hylätyksi. Nyt ollaan valmiit myöntämään, että sama tulos voidaan usein saavuttaa virkojen siirroilla, laitosten uudelleenjärjestelyillä ja toiminnan rationalisoinnilla. Yliopistoja vaivannut strategia-ajattelun puute ja pikkutaktikointi ovat väistymässä. Useimmat oivaltavat, että nykyisen taloudellisen tilanteen vallitessa uudistukset on toteutettava sisäisin siirroin. Eräät rehtorit ja dekaanit ovat jopa valmiit hyväksymään monessa yhteydessä aikaisemmin esittämäni teesin "Tieteellinen työ menestyy parhaiten kohtuullisessa ahtaudessa"! Ilmeisesti on käynyt niin, että taloudellisesta lamasta on ollut myös hyötyä, kuten esimerkiksi USA:ssa on monta kertaa todettu tiedepolitiikan heilahdellessa presidentin vaihdoksien myötä. Myös jatkokoulutukseen panostetaan ja se tuottaa jo nyt lisensiaatteja ja tohtoreita keskimäärin ainakin tyydyttävästi (kts. taulukko 2).
Vieraillessani eri laboratorioissa panin mielihyvin merkille, että kaikissa niissä yksiköissä, joissa tieteellinen työ on kohtuullista kansainvälistä tasoa, tutkimusvälineet ja muut resurssit ovat vähintään tyydyttävät, useimmiten hyvät tai erinomaiset. Aikaisemmin niin tavallisia valitusvirsiä kuului vain aniharvoin. Hyvien laboratorioiden perusresurssointi on siis edelleen kunnossa. Vaaravyöhykkeeseen ollaan kuitenkin tulossa, jos valtion rahoitus ei vähitellen ala kasvaa. Maan hallitus onkin luvannut, että käänne parempaan tapahtuu vuoden 1997 budjetissa. Tutkijoiden innostunut paneutuminen tehtäviinsä oli useissa vierailujeni kohteena olleissa yksiköissä silmiinpistävää. Moni ryhmä oli saavuttanut tason, jossa sen voidaan katsoa kuuluvan oman tieteenalansa kansainväliseen 'sisärenkaaseen'. Erityisesti Helsingin ulkopuolisten korkeakoulujen työntekijät halusivat näyttää minulle, että 'kyllä täälläkin osataan'.
Yllättävän hyvä tilanne johtuu tutkijoiden kiitettävästä toimeliaisuudesta. Monissa yksiköissä oman korkeakoulun ulkopuolelta tuleva rahoitus on 50%, joskus jopa ylikin. Varoja on saatu Suomen Akatemialta, TEKES:iltä, SITRA:lta, teollisuudelta ja nykyisin myös ulkomailta. Vireä toiminta on käynnissä lähes kaikkialla. Uusia tutkimusyksiköitä perustetaan innokkaasti ja niihin pyritään saamaan yliopiston ulkopuolista rahoitusta mahdollisimman paljon. Hieman hitaampi vauhti olisi usein paikallaan, sillä korkeakouluissa käydessäni totesin, että halu on joskus suurempi kuin mihin rahkeet riittävät. Yli 50%:n ulkopuolinen rahoitus saattaa vaikuttaa haitallisesti tutkimusryhmän autonomiaan. Pitäisi aina muistaa, että kerran aloitettu projekti on myös saatava viedyksi päätökseen ja samalla nostettava korkealle tasolle. Tämä kestää parhaassakin tapauksessa vuosia. Jos uusia hankkeita jatkuvasti käynnistetään, entiset joutuvat vääjäämättä kärsimään eivätkä koskaan pääse kehittymään sille tasolle, jota alunperin toivottiin. Useat laitokset ja laboratoriot ovat nykyisin mukana liian monessa kansainvälisessä tutkimushankkeessa. Brysselin rahat houkuttelevat kovasti!
Opetuksen suhteen tilanne ei ole yhtä hyvä, sillä tutkimuksen arvostus on yliopistolaitoksessa edelleen opetuksen arvostusta paljon korkeampi. Haasteista ei kuitenkaan ole puutetta, sillä esimerkiksi tietokoneavusteinen opetus ja erilaiset verkostot tarjoavat innovatiiviselle luennoitsijalle yllin kyllin tehtäviä. Opetuksen arvo korostuisi, jos kaikissa korkeakouluissa valittaisiin 'vuoden opettaja', joka saisi tuntuvan rahapalkinnon.
Tutkijan eteneminen yliopiston virkahierarkiassa perustuu kuitenkin miltei yksinomaan tieteellisiin ansioihin. Kun itse olin nuori, eteenpäin pyrkivä tiedemies, kuulin sanottavan "Älä huolehdi, koeluento hyväksytään, jos ääntä kuuluu!" tai "Meillä on niin hyvät oppilaat, että minkäänlainen opetus ei voi heitä pilata!" Vuosien mittaan asenteet ovat tietysti muuttuneet parempaan suuntaan, mutta ei riittävästi. Ilmeisiä takaiskuja on myös tullut. Lehtoraattien piti olla opetusvirkoja, joissa yleneminen riippuisi opettamalla hankituista ansioista, kunhan tohtorin tutkinto ensin on suoritettu. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan lehtorit itse ovat parhaansa mukaan pyrkineet vähentämään opetusvelvollisuuttaan, jotta tutkimukseen jäisi enemmän aikaa. Nykyisissä oloissa heitä tuskin voi tästä moittia. Vastaisuudessa opetustyö olisi paremmin otettava huomioon myös professorin viran saannissa ja ylennysperusteena.
Toiveita. Monet 'riviprofessorit' toivovat minun huomauttavan siitä, että yliopistojen keskusjohdon jatkuvalle paisumiselle ei näytä olevan mitään rajoja. Hallintohenkilökuntaa oli korkeakouluissamme vuonna 1987 yhteensä 2900, nyt 4100. Vuonna 1983 opiskelijoita oli yhtä opettajaa kohti 12,4, vuonna 1994 jo 16,6. Muun henkilökunnan vastaavat luvut, 9,8 ja 8,7, sensijaan osoittavat byrokratian suhteellista kasvua. Rehtorin ja hallintojohtajan alaisten virkamiesten suuri määrä kuormittaa tutkimushenkilökuntaa. Kun tulin professoriksi vuonna 1965, TKK:n keskusjohdossa oli, muutamien sihteerien lisäksi, kaksi virkamiestä, Martti Liesto ja Jouko Suuronen! Parhaiten palkatut vakanssit on sijoitettu keskushallintoon, vaikka yliopistojen päätyö, opetus ja tutkimus, tehdään laitoksissa. Tohtori Timo Eskon laatimasta selvityksestä (Korkeakoulujen sisäisen hallinnon kehittäminen, OPM:n koulutus- ja tiedepolitiikan linjan julkaisusarja, 1993) ilmenee, että vuonna 1992 arviointityöni kohteena olevissa korkeakouluissa selvästi eniten hallintohenkilökuntaa opiskelijaa kohti oli Kuopion yliopistossa (31/1000) ja selvästi vähiten Tampereen teknillisessä korkeakoulussa (12/1000). Toista ja kolmatta sijaa pitivät OY (27/1000) ja HY (24/1000). Absoluuttisesti eniten hallintohenkilökuntaa, 683 budjettivaroin palkattua virkamiestä, on tietenkin Helsingin yliopistossa.
Hallinnon paisumista on osittain rahoitettu projekteista otetuin varoin. Pidätysprosentit ovat kasvamassa, vaikka vielä olemmekin kaukana niistä overhead-maksuista, joita USA:n yliopistoissa tutkijoilta vaaditaan. Dekaanien tulisikin sopivin väliajoin arvioida keskushallinnon toiminnan tehokkuutta! Ulkopuolisen konsultinkaan käyttö ei olisi pahitteeksi. Olisi myös pohdittava keinoja vähentää laitoksiin ja laboratorioihin kohdistuvien selvitys- ja lausuntopyyntöjen määrää, sillä erilaiset kaavakkeet ovat ruvenneet ärsyttämään professorikuntaa yhä enemmän. Joka tapauksessa pitäisi päättää, että ainoastaan rehtorilla on oikeus käynnistää korkeakoulun sisäinen kysely. Minäkin syyllistyin professorikunnan vaivaamiseen, mutta kaavakkeessani (kts. taulukko 5) ei ollut kuin yksi sivu!
Suomen Akatemia on korkeakouluissa tehtävän perustutkimuksen pääasiallinen ulkopuolinen rahoittaja. Valtion tuesta on ajoittain käyty kiivastakin kilpailua toisaalta perustutkimuksen (SA) ja toisaalta soveltavan tutkimuksen (SITRA) ja tuotekehittelyn (TEKES) välillä. Tässä kisassa perustutkimus helposti häviää. Opetusministeriö on asettanut Suomen Akatemian tulostavoitteet vuodelle 1996 entistä enemmän soveltavaa tutkimusta suosiviksi. Onko tämä viisasta tiedepolitiikkaa?