3. Huippuyksikköä ei perusteta vaan se syntyy 3. Huippuyksikköä ei perusteta vaan se syntyy Näpertely. Maamme tieteen vakava ongelma on edelleen pienimittainen näpertely. Korkeakoulujen suuri lukumäärä ja varojen perinteinen tasajako on suosinut tällaista kehitystä. Huippuluokan tieteellisen työn vaatima ns. kriittinen koko on saavutettu vain suhteellisen harvoissa tutkimusyksiköissä. Laitoksia on siis yhdistettävä ja huonoja lakkautettava. Korkeakouluihin on luotava lisää tieteen huippuyksikköjä kilpailuttamalla resursseja yliopistojen ja tutkijaryhmien kesken. Tulosbudjetoinnin myötä voimavarojen siirtoja on helppo suorittaa. Muutkaan vaikeudet eivät ole ylivoimaisia. Tieteen korkeimmat huiput, joihin nyt pitää panostaa, ja rämettyneet laitokset, jotka voidaan jättää ilman resursseja, näkyvät rehtorien ja dekaanien horisontista helposti. Luvussa 7 selostamani hyvyysluokitus on avuksi tässä valintatehtävässä.
Korkeakouluissa vallitsee tutkimuksen vapaus, eikä tätä länsimaisen yliopistolaitoksen yhtä tärkeää tukipilaria ole syytä romuttaa. Toisaalta ei ole tarkoituksenmukaista tutkia 'niitä näitä', vaan jokaisella laboratoriolla pitää olla selvä tieteellinen ohjelma, josta professorit lähinnä vastaavat. Varat on käytettävä keskitetysti eikä niin, että jokaisella assistentillekin annetaan oma tutkimusbudjetti, kuten vielä nykyisinkin joissakin paikoissa tapahtuu.
Perustaminen. Usein 'huippuyksikköjä' käynnistetään hallinnollisilla päätöksillä, sekä meillä että muualla (vrt. luku 22). Suuren innostuksen vallitessa perustetaan laitos, jonka uskotaan tulevan edustamaan alansa kansainvälistä kärkeä. Yksikölle annetaan kunnolliset resurssit ja sille luvataan hyvä tuki jatkossakin. Henkilökuntaa palkataan riittävästi ja hankkeen puuhamies nimitetään johtajaksi, vaikka häneltä vakuuttava tieteellinen näyttö puuttuisikin. Monasti sitten havaitaan, 5 -- 10 vuoden kuluttua, että laitos ei saavuttanut sille asetettuja tavoitteita, vaan jäi tasoltaan keskinkertaiseksi. Esimerkkejä tällaisista valtion tutkimuslaitoksista on maassamme aivan tarpeeksi. Monia on nyt vihdoin ruvettu saneeraamaan.
Miksei laitoksesta tullut sellaista kuin toivottiin? Mikä meni pieleen? Usein se, että laitoksen kokematon johtaja, sen liian suurella kiireellä koottu henkilökunta ja hetken muotivirtaukseen liittynyt tutkimusohjelma eivät täyttäneet niitä korkeita vaatimuksia, joita ilman huippuyksikköä ei synny. Etukäteen ei yleensä voida tietää, onko johtaja oikeaa ainesta ja toimivatko avainhenkilöiden väliset suhteet. Tämän näyttää vasta aika, mutta silloin vahinko on jo ehtinyt tapahtua. Alkuinnostus hiipuu vähitellen. Parhaat tutkijat turhautuvat ensimmäisinä ja siirtyvät muualle.
Perustettavaan laitokseen voidaan tietenkin 'ostaa' johtajaksi henkilö, jolla on ennestään muualla hankittua näyttöä kyvyistään, ja palkata hänelle parhaat saatavissa olevat työtoverit maailmanlaajuisella rekrytoinnilla. Näin kuitenkin toimitaan vain harvoin eikä tämäkään keino aina johda toivottuun huipputasoon.
Syntyminen. Varmin ja myös halvin tapa korkeatasoisiin tuloksiin pääsemiseksi on hieman hitaampi tie. Resurssien jakajien, siis rehtorien, dekaanien, Suomen Akatemian ja yksityisten säätiöiden tulisi määrätietoisesti ja systemaattisesti pyrkiä löytämään ne tutkijat, joilla näyttää olevan ilmeisiä edellytyksiä muodostaa tieteen huippuyksikkö. Kun tällainen henkilö ja hänen ympärilleen tavallisimmin jo syntynyt pieni tutkijaryhmä on keksitty, sille on 3 -- 5 vuoden aikana annettava tavallista paremmat voimavarat. Jos kaikki sujuu hyvin ja erinomaisia tuloksia syntyy, tukea jatketaan; muussa tapauksessa erityisrahoitus lopetetaan ja valitaan sen kohteeksi uusi ryhmä. Riittävän tuen saamiseksi on usein välttämätöntä yhdistää resursseja, esimerkiksi yliopiston ja Suomen Akatemian voimavaroja. Tärkeää on, että erikoisrahoitusta saava tutkija ryhmineen tietää, miksi heidät on valittu ja mitä heiltä jatkossa odotetaan.
Ennenkuin professori tai apulaisprofessori nimitetään virkaansa, ulkomaiset asiantuntijat ovat todenneet juuri hänet, usein suuresta hakijoiden joukosta, tieteellisesti pätevimmäksi. Näinollen uudelle, varsinkin nuorelle professorille kannattaa antaa 'starttirahaa' esimerkiksi 3 vuoden ajan, mutta samalla rehtorin ja dekaanin on tarkkaan seurattava, onko asianomaisella todellisia edellytyksiä luoda ympärilleen huippuyksikkö, jonka johtajalta vaaditaan monia tärkeitä ominaisuuksia. Hänen pitää tietenkin olla tavallista korkeatasoisempi tutkija. Hänellä tulee olla ideoita oman tieteellisen ohjelman rakentamiseen; muualla generoitujen tutkimusaiheiden kopioiminen ei riitä. Huippututkijan pitää olla ahkera ja hänellä tulee olla taitoa valita itselleen pätevät ja oikeat työtoverit. Hänen täytyy osata käsitellä henkilökuntaansa kannustavasti. Hänen on annettava alaisilleen heidän taitojaan vastaava vapaus ja vastuu. Monet näistä kyvyistä tulevat esille vasta vähitellen, eivätkä yleensä ole tiedossa professorin virkaa täytettäessä. Siksi huippuyksikköä ei pidä suoraan perustaa, vaan sen on annettava syntyä ja kasvaa. Nykyisin ei enää riitä, että professori on etevä tutkija ja opettaja, hänen pitää myös olla manageri, joka pystyy organisoimaan laboratorion ja hankkimaan sille rahaa. Jos laitoksia perustetaan liikaa, huippuyksikköjen syntymiselle ei jää tilaa!
Tieteen huippuyksiköt ovat maassamme suurimmaksi osaksi kehittyneet Suomen Akatemian antaman systemaattisen ja pitkäaikaisen rahoituksen seurauksena. Opetusministeriö on tukenut tällaista tiedepolitiikkaa. Yliopistot eivät useinkaan ole itse löytäneet tai halunneet löytää 'keihäänkärkiä' omasta piiristään, sillä tarpeeksi pitkä perspektiivi on puuttunut. Sitäpaitsi paremmuuden tunnustaminen on aina ollut kaikkein vaikeinta lähiympäristölle! Tulevina vuosina yliopistojen on annettava nykyistä paljon enemmän tukea parhaille tutkijaryhmilleen. Tämä on nyt entistä helpompaa, kun budjettivarojen jako on useimmissa korkeakouluissa siirtynyt kollegiaalisilta elimiltä rehtoreille ja dekaaneille. Tärkeää osaa muistiossani näyttelevät ehdotukset siitä, miten huippuryhmien tukea voitaisiin lisätä. On mitä tärkeintä, että Suomen yliopistoissa on kasvamassa henkilöitä ja heidän johtamiaan ryhmiä, joista mahdollisimman monesta aikanaan kehittyy todellisia, korkeaa kansainvälistä tasoa olevia laboratorioita.
Palkitseminen. Valtiovalta on ryhtynyt palkitsemaan huippuyksiköitä. Tämä toivottavasti pysyväksi jäävä käytäntö on konkreettinen esimerkki siitä, miten tulosvastuu toimii. Tutkijat ja yliopistoväki näkevät, että hyvä työ kannattaa. Vuonna 1994 opetusministeriö valitsi korkeakouluneuvoston esityksestä 15 opetuksen ja Suomen Akatemian suosituksesta 12 tutkimuksen huippuyksikköä. Valituilla on tämä status vuosina 1995 -- 96. Korvamerkittyä tuloksellisuusrahaa ministeriö antoi asianomaisille korkeakouluille kumpanakin vuonna 3 -- 6 milj. mk tutkimuksen huippuyksikköä kohti jaettavaksi rehtorien harkinnan mukaan. Opetuksen huippuyksiköt saivat 0,5 -- 2 milj. mk kukin. Rahat tai suurin osa niistä annettiin yleensä tämän statuksen saaneen laitoksen tai laboratorion omaan käyttöön.
Prosessi huippuyksiköitten valitsemiseksi vuosiksi 1997 -- 98 on jo pitkällä. Tietenkin on tärkeää, että huippuyksikön asemasta ei synny kiertopalkintoa, jolloin tuki menettäisi suuren osan merkityksestään. Jos tulokset ovat erinomaiset, jatkoajan saamisen pitäisi olla mahdollista. Ketään ei tule sulkea kategorisesti kilvan ulkopuolelle. Huippuyksiköitten lukua tulisi varovasti lisätä ja joitakin heikommin menestyneitä jättää uudella kierroksella pois. Jatkon saamiseen voitaisiin asettaa hieman korkeampi kynnys kuin ensimmäistä kertaa mukaan pyrkiville. Opetusministeriön Suomen Akatemialle antaman toimintaohjeen mukaan pääpiirteittäin näin aiotaan menetellä, ainakin tällä kerralla. Rovaniemellä 5.10.1995 pitämässään puheessa opetusministeri Olli-Pekka Heinonen ilmoitti selkeästi kannattavansa tämänsuuntaisia periaatteita. Korkeakoulut ovat myös nimenneet omia 'keihäänkärkiään'. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa näitä on 4, joista kukin saa 1 milj. mk vuodessa viiden vuoden aikana. Tuen maksimiaika on 5 + 5 vuotta.
Uudet opetuksen huippuyksiköt vuosille 1997 -- 98 nimettiin korkeakouluneuvoston esityksen mukaisesti joulukuussa 1995; kaikki 10 ovat uusia. Suomen Akatemian tieteellisten toimikuntien ehdotukset tutkimuksen huippuyksiköiksi julkistettiin tammikuussa 1996; aikaisempien 12:n lisäksi opetusministeriön valittaviksi ehdotetaan 12 uutta, joista 3 on muistioni piiriin kuuluvilta tieteenaloilta. Ellei SA:n hallitus tai opetusministeriö suorita tiukkaa karsintaa, koko hanke on vesittymässä. Maassamme ei yksinkertaisesti ole kahtakymmentäneljää tutkimuksen huippupaikkaa.
Huippuyksikön status on ilmeisesti kovin haluttu. Lehdistössä esitellään tavan takaa laboratorioita, joiden johtaja mainitsee yksikkönsä olevan alan kansainvälisellä huipulla, vaikkei tällaisesta tieteellisestä tasosta mitään todellista näyttöä olekaan. Usein ylpeillään sillä, että jotakin on tehty ensimmäistä kertaa Suomessa, vaikka saavutus olisikin jo rutiinia ulkomailla. Suomen ennätys ei riitä, silloin tällöin meidän on oltava ensimmäisiä Euroopassa tai jopa parhaita koko maailmassa. Huippuyksiköitäkin näyttää olevan kahta luokkaa: suomalaista ja kansainvälistä tasoa olevia!