4. Kriittisen koon saavuttaminen 4. Kriittisen koon saavuttaminen Suomessa on asukasmäärään nähden enemmän korkeakouluja kuin missään muussa maassa. Tästä seuraa, että monet yliopistot ovat pieniä eikä sana universitas mitenkään kuvaa niitä. Yhdenkin tarkasteluni kohteena olleen korkeakoulun lakkauttaminen on kuitenkin poliittisesti mahdotonta, mutta pienempien yliopistojen ja osittain isompienkin tulee etsiä omat vahvuusalueensa ja panostaa niihin. Eläinlääketieteellisen korkeakoulun siirto Helsingin yliopistoon onnistui vuonna 1994, koska kyse oli sangen pienestä asiasta. Yhteistyötä jopa eri paikkakunnilla olevien laitosten välillä korostetaan nykyisin voimakkaasti. Toiminta voi johtaa hyviin tuloksiin, jos kummallakin tai kaikilla osapuolilla on siihen todellista halua. Ylhäältä päin tulleilla käskyillä ei kuitenkaan saavuteta toivottua päämäärää. Eri osapuolet kokevat yhteistyön taakaksi, jolloin ainoa konkreettinen tulos saattaa olla matka- ja puhelinkulujen kasvaminen.
Hammas- ja eläinlääketieteellisen opetuksen saneeraus, jota aluksi kovasti vastustettiin, oli ainakin Kuopion yliopistolle selvästi edullinen: KuY:lle annettiin hammaslääketieteen korvaukseksi resursseja, jotka käytettiin jo aikaisemmin syntyneen korkeatasoisen biolääketieteellisen A.I. Virtanen -instituutin laajennukseen. Turussa, jossa kielipoliittiset syyt ovat vanhastaan haitanneet Åbo Akademin ja Turun Yliopiston yhteistyötä, on tehty yksinkertainen ratkaisu: opetus annetaan alkeiskurssien jälkeen pääosin englanninkielellä!
Yhteistyö. Nykyisin kovassa muodissa oleviin verkostoihin suhtaudun melkoisella varauksella. Ei riitä, että pidetään yhteisiä luentokursseja ja seminaareja ja toteutetaan toisiinsa liittyviä tutkimusprojekteja. On tarkkaan arvioitava, onko verkostolla todella saatu enemmän ja parempia tieteellisiä tuloksia kuin ilman sitä. Järkevää yhteistyötä syntyy useimmiten vain suunnilleen samalla tieteellisellä tasolla olevien laboratorioiden välille. Työnjako sensijaan on paikallaan, sillä se edistää kriittisen koon saavuttamista. Niinpä esimerkiksi fysiikan tutkimus Helsingin yliopistossa tulisi keskittää HY:n vahvuusalueisiin eli ydin- ja hiukkasfysiikkaan, TKK:ssa taas materiaalifysiikkaan. Diversifioitumista tietenkin myös tarvitaan.
Yhteistyötä on erityisesti syytä suosia samoissa kaupungeissa olevien korkeakoulujen välillä. Helsinki-Espoo, Turku ja Tampere ovat tällaisia paikkoja. Osanottajamäärältään pienet kurssit voidaan luennoida vaihdellen jommassakummassa korkeakoulussa. Suurempien kurssien ollessa kyseessä opettaja taas voi pitää samat luennot molemmissa paikoissa. Toinen tehokas tapa säästää opetusvaroja on luennoida erikoiskurssit vuorovuosin. Eikä muutenkaan ole tarpeen esittää kaikkea materiaalia luennoilla. Ennätyslyhyessä ajassa valmistuneet 'nerot' ovat miltei poikkeuksetta jättäneet luennot kokonaan väliin ja keskittyneet oppikirjojen lukemiseen.
Yhteistyötä rajumpi toimenpide on laitosten tai laboratorioiden yhdistäminen. Sitä ei pidä tehdä vain yhdistämisen ilosta; konkreettiset edut on punnittava huolellisesti. Toisaalta monet vastustavat yhdistämistä pelkästään siksi, että he kokevat sen uhaksi itselleen. Oma sihteeri pitää monella professorilla olla, jos ei muuten niin arvostussyistä. Kuitenkin tutkijat laativat nykyisin julkaisunsa itse tietokonepäätteen äärellä, mikä osaltaan vähentää sihteerien tarvetta. Esimerkiksi tämän muistion puhtaaksikirjoittamiseen ei sihteerityövoimaa ole tarvittu lainkaan paitsi taulukkojen tekoon. Sihteerin virat on pantava laitoksen yhteiseen pooliin, jolloin tehokkuus lisääntyy ja hukka-ajat vähenevät.
Saamani tehtävän mukaisesti esitän eräitä henkilökunnan vähennyksiä tai siirtoja eksaktien luonnontieteiden alueelta erityisesti Helsingin yliopistossa ja pienemmässä määrin Turun, Oulun ja Jyväskylän yliopistoissa. Näitä asioita ja niiden perusteluja käsittelen luvuissa 19, 20 ja 21. Supistuksen syynä on yksinkertaisesti se, että eksaktien luonnontieteiden opiskelupaikkoja on maassamme liikaa. Alan koulutuksen saaneita FM- ja DI-tutkinnon suorittaneita nuoria tarvitaan nykyistä paljon enemmän, mutta ongelma ei suinkaan ole koulutuspaikkojen puute vaan koulutettavien vähyys. Annan myös suosituksia maamme yliopistojen ja teknillisten korkeakoulujen tutkimuksen ja opetuksen keskittämiseksi ja laitosten uudelleen organisoimiseksi. Aina kun vähennyksiä tehdään, on pidettävä huolta siitä, että supistusten kohteena oleva korkeakoulu saa vastaavan kompensaation. Muunlainen yliopistolaitoksen uudelleen organisointi on poliittisesti tuomittu epäonnistumaan. Tärkeää on myös, että asianomaisen korkeakoulun johto ei suhtaudu ainakaan kovin vastahakoisesti ehdotuksiin. Tästä syystä olen käynyt monia keskusteluja rehtorien ja dekaanien kanssa.