5. Erityisvarojen tarve ja hankinta 5. Erityisvarojen tarve ja hankinta Korkeakoulun antama 'ylimääräinen' rahoitus tutkimusprojektien läpiviemiseen ja muihin erityisiin tai laajakantoisiin toimiin on perusteltava pätevillä tieteellisillä kriteereillä. Meriittirahat on aina kilpailutettava. Esittämäni hyvyysluokitus voi tässä olla rehtorien ja dekaanien apuna. Laskentakaavani auttaa myös silloin, kun budjetin jakoa on perusteltava niille tyytymättömille tutkijoille, jotka ovat jääneet muita vähemmälle. Hyvät suoritukset edellisinä vuosina ovat jatkuvan erikoisrahoituksen ehto. Varojen jakajan ei pitäisi olla liian lähellä niiden saajaa, ja siksi dekaani on parempi kuin laitoksen johtaja. Vastanimitetylle professorille ja apulaisprofessorille on luonnollisesti osoitettava riittävä 'alkupääoma'. Saksassa starttiraha fysiikassa on tavallisesti 1 milj. DM.
Yhdysvalloissa tutkimusmäärärahojen saaminen on jo pitkään perustunut tiukkaan seulontaan, jossa hakemusten karsinta tapahtuu asiantuntijoiden niistä antamien luottamuksellisten lausuntojen perusteella, peer review -systeemin mukaan. Tulokset ovat käytettyihin resursseihinkin suhteutettuna erinomaiset. Selvin näyttö tästä on USA:n saama Nobelin palkintojen määrä, fysiikassa ja kemiassa yhteensä 45 vuosina 1950 -- 94. Samaan aikaan Neuvostoliitto keräsi vain 5 nobelia. Tulos johtuu jossain määrin amerikkalaisten huippuunsa kehitetystä lobbausjärjestelmästä, mutta tärkein syy on se, että USA:ssa tutkimusrahat ovat jo kauan menneet suoraan niille tutkijoille, jotka ovat menestyneet tieteellisessä kilpailussa, kun taas Neuvostoliitossa varat annettiin tiedeakatemian alaisille tutkimuslaitoksille ilman sen suurempaa karsintaa. Nyt Venäjä on purkamassa epäonnistunutta systeemiään.
Suuret laitehankinnat tulisi nykyistä paremmin koordinoida korkeakoulujen kesken. Mutta miten tämä tehtävä aiotaan vastaisuudessa suorittaa, kun korkeakouluneuvostokin lakkautettiin vuoden 1996 alusta? Tulosten arviointi muodostuu entistä tärkeämmäksi. Tutkijoiden omatoimisuus sponsoreilta saatavien varojen hankkimisessa tulee edelleen lisääntymään, mutta yli 50%:n suuruinen ulkopuolinen rahoitus voi muuttua riskitekijäksi. Kunkin huippulaboratorion pitää myös voida toteuttaa omaa, sponsoreista riippumatonta tutkimusohjelmaansa. Erityisvaroja saavan yksikön toimintaa on seurattava tavallista tarkemmin. Jos tulokset eivät enää ole riittävän hyviä, varat siirretään muihin kohteisiin.
Osallistumista ulkomailla toimivien tutkimuslaitosten rahoitukseen on tarkkaan harkittava ja päätöksenteossa tulee olla nykyistä kriittisempi. Kansainvälisille hankkeille myönnettävien määrärahojen tulee olla oikeassa suhteessa kotimaassa käytettäviin tutkimusvaroihin. Useimpiin eurooppalaisiin ohjelmiin ei päästä, vaan niihin otetaan riemumielin mukaan jokainen, joka on valmis maksamaan! Viimeinen yltiöpäinen hanke on pyrkimys lineaarikiihdyttimen saamiseksi Suomeen. Jos laite joskus päätetään rakentaa, tämä tapahtuu aikaisintaan 20 vuoden kuluttua, kun CERN:iin vuonna 2002 valmistuvalla LHC protonitörmäyttimellä ensin on saatu tarpeeksi kokemuksia ja tieteellisiä tuloksia. Vuonna 2010 Yhdysvallat epäilemättä haluaa uusimman kiihdyttimen omalle maaperälleen; kongressi ei varmasti tule antamaan rahoja Orivedelle! Suomen tieteen varoja ei pidä panna esihankkeisiin, jotka aikanaan kuolevat omaan mahdottomuuteensa. Kuntia ei myöskään saa houkutella sijoittamaan rahojaan utopistisiin suunnitelmiin.
Patentit. Hyvästä patentista voi tulla paljon rahaa, mutta hakemus täytyy tehdä ennen idean julkistamista. Tämän selvityksen kohteina olevien laitosten tutkijat ovat suorittamani puhelintiedustelun mukaan hakeneet vuosittain vain muutamia patentteja. Varsinkin teknillisissä korkeakouluissa ja osittain myös yliopistojen eksaktien luonnontieteiden laitoksissa patenttitoiminnan pitäisi olla paljon yleisempää. Oikein järjestettynä se myös toisi rahaa. Syynä patenttien vähyyteen lienee useimmiten se, että tutkijalla on kiire julkaista työnsä eikä hän ennätä ajatella muita asioita, varsinkaan kun patentin hakeminen ei ole ollut laitosten normaalia toimintaa. Keksintösäätiö auttaa mielellään, mutta tämä ei ilmeisesti riitä. Kaikkien korkeakoulujen tulisikin perustaa oma patenttitoimisto, joka neuvottelisi keksijän kanssa, auttaisi patenttihakemuksen laadinnassa ja maksaisi kulut. Patentin tuotosta kolmasosa menisi keksijälle, kolmasosa sille laboratoriolle, jossa työ suoritettiin, ja loppu yliopiston patenttitoimistolle. Tämä on ollut Helsinki University Licencing Ltd:in toimintaperiaate alusta alkaen. Jotta turhia keksintöjä ei esitettäisi patentoitaviksi, olisi ehkä paikallaan, että tutkija itse joutuisi maksamaan kuluista 10%. Sopimus, joka noudattelee ylläselostettuja periaatteita, on neuvotteluasteella TKK:n ja FinnTech Oy:n välillä. Oulussa patenttiasioita hoitaa OuluTech Oy.
Järjestelyissä saattaa olla odotettavissa vaikeuksia ainakin sikäli, että Suomen lainsäädännön mukaan yliopiston tutkija omistaa keksinnön yksinään, eikä häntä siis voida pakottaa edellä kuvattuun menettelyyn. Ellei lakia muuteta, hyvät keksinnöt, jotka saattavat tuottaa paljonkin rahaa, patentoidaan ilman yliopiston myötävaikutusta, huonot taas hoidetaan toimiston kautta. Yliopistolle toiminta muodostuisi helposti tappiolliseksi.
Patentteja syntyy erityisesti teollisuuden kanssa tehtävissä yhteistyöhankkeissa, mutta nykyisin teollisuus yleensä korjaa koko hyödyn, tutkijan saadessa vain symbolisen rahasumman ja yliopiston jäädessä tavallisesti kokonaan ilman korvausta. Vastaisuudessa korkeakoulujen on pidettävä paremmin puoliaan.