6. Kansainvälinen yhteistyö 6. Kansainvälinen yhteistyö Suomi pääsee osallistumaan huippuluokan kansainväliseen tiede- ja teknologiayhteistyöhön projektien vetäjänä vain, jos meillä täällä kotimaassa on korkeimman tason tutkimusryhmiä. Muuten jäämme pelkästään ulkomaisista keskusyksiköistä johdettujen ohjelmien vähäisiksi satelliiteiksi. Kyllin monella suomalaisella tutkijalla ja heidän edustamillaan laitoksilla pitää olla niin korkeatasoinen tieteellinen ohjelma ja niin hyvät välineet, että parhaatkin ulkomaiset tutkijat haluavat tulla tänne vuodeksi tai pariksi. Vain tällaiset yksiköt voivat Euroopan Unionin rahojenjakoprosesseissa saada korkeat arvosanat. Ei riitä, että olemme verkostoissa mukana, niihin pääsee helposti. Kohtuullisen usein meidän tulee olla EU-projektien vetäjinä.
EU:n tutkimusohjelmien hallintojärjestelyissä Brysselissä ja ohjelmien sisällössä on vielä paljon toivomisen varaa. Tutkijoiden kierrätystä maasta ja laboratoriosta toiseen ja eurokonferensseja on mielestäni liikaa, eikä ohjelmien tieteellisiin tuloksiin ole pantu tarpeeksi painoa. Yhteistyökumppanien valintaan on kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota. Parasta on tietenkin päästä mukaan projekteihin itseään korkeatasoisempien tutkimusyksiköiden kanssa. Erilaiset puutteet toivottavasti korjaantuvat aikaa myöten, jottei vain kävisi toteen amerikkalaisten 'keksimä' lausahdus: "EU:n tutkimusohjelmat ovat parasta, mitä USA:n tieteelle on pitkään aikaan tapahtunut!" Opetusministeriö, Suomen Akatemia ja korkeakoulut ovat aloittaneet liian monia uusia, ulkomaista osarahoitusta saavia projekteja, ennen kuin entiset on viety päätökseen. Eurovillitys on vallannut suomalaiset.
Opiskelu ulkomailla. Ylioppilailla on nykyisin ylen määrin mahdollisuuksia päästä opiskelemaan johonkin eurooppalaiseen korkeakouluun. Apurahoja on runsaasti ja niiden saaminen sangen helppoa. On selvää, että vaihto-oppilaita on tarkasti valvottava, jotta vierailuista saadaan todellista hyötyä. Opiskelupaikka tulisi valita huolella, sillä opetuksen tasossa on suuria maa- ja korkeakoulukohtaisia eroja. Vierailut eivät myöskään saa pidentää opiskeluaikaa. Kansainvälisessä vaihdossa on pyrittävä tasapainoon. Suomen korkeakouluihin pitäisi saada opiskelijoita ennen muuta Euroopan suurista tiedemaista sekä USA:sta ja Japanista. Lukukausimaksujen perimistä ulkomaalaisilta, useiden EU-maiden malliin, tulisi vakavasti harkita. Tämä vähentäisi heikkotasoisen oppilasaineksen pääsyä Suomeen.
Korkeakoulut ovat asettaneet päämääräkseen, opetusministeriön painostamina, että jopa kolmasosa perustutkintoa suorittavista opiskelijoista tenttisi osan kursseistaan ulkomailla. ERASMUS -ohjelma tarjoaa tähän hyviä mahdollisuuksia. Mielestäni 1/3 on ylimitoitettu tavoite, joka helposti johtaa opintojen pitkittymiseen ja niiden tason laskuun. Mahdollisuus valita helppoja kursseja ulkomailla tulee entistä houkuttelevammaksi. En kuitenkaan halua väheksyä sitä kokemusta, jota nuori opiskelija ulkomaisessa korkeakoulussa saa.
Jatko-opiskelijoille on suositeltu työskentelyä ja väittelemistä ulkomailla. Tämä on luonnollisesti paikallaan, jos kyseessä on sellainen uusi tutkimusala, joka kotimaassa ei vielä tarjoa kunnollista tohtorikoulutusta, mutta joka halutaan tuoda myös meille. Sen sijaan tieteenaloilla, joilla Suomessa on korkeatasoisia laboratorioita, ei useimmiten ole mitään syytä mennä vastavalmistuneena maisterina ulkomaille. Tämä vaikeuttaa nuorten tutkijavoimien parhaimmiston rekrytointia omiin laboratorioihimme. Haitallista epätasapainoa on esiintynyt CERN:in korkean palkkatason seurauksena fysiikan opiskelijoiden keskuudessa. Tulee muistaa, että Suomen tieteen maine viime kädessä perustuu omissa tutkimusyksiköissämme tehtyyn työhön.
Vasta tohtorintutkinnon jälkeen on yleensä oikea aika mennä ulkomaille, mutta silloinkin vain korkeatasoisiin ryhmiin. Ruoho ei valtakunnan rajan toisella puolen ole läheskään aina vihreämpää, joten paikan valinnassa pitää olla tarkka. Kansallisen imagon kannalta on myös tärkeää, että suomalainen tutkija ulkomailla saa kunnollista palkkaa sikäläisistä lähteistä, jottei häntä tarvitse kotimaasta käsin taloudellisesti auttaa. Vanhasta tavasta, jonka mukaan me maksamme sekä ulkomaalaisen tutkijan palkan Suomessa että suomalaisen tutkijan palkan ulkomailla, on korkea aika päästä eroon. Jos nuori tutkija on hyvässä ryhmässä saanut kunnon koulutuksen Suomessa, hän on kysyttyä tavaraa myös ulkomaisissa laboratorioissa.
Huippuprofessoreita on toistaiseksi onnistuttu houkuttelemaan Suomeen aivan liian vähän. Aikaisemmin emme verotuksen takia pystyneet kilpailemaan palkan suuruudella, ja ainoaksi houkutuskeinoksi jäi erinomaisen tutkimusympäristön tarjoaminen vieraille. Vain tieteen huippuyksiköt kykenivät tähän. Tilanne on nyt muuttunut, sillä eduskunnan joulukuussa 1995 säätämän lain mukaan ulkomaalaisten professorien verotus putoaa 35%:iin kahden vuoden ajaksi. Tämä on tervetullut uutinen korkeakouluille.