3. Ikääntyneet assistentit 3. Ikääntyneet assistentit Vinoutumat assistenttikunnan ikärakenteessa ovat seurausta monista seikoista. Väittelyiän yleinen korkeus Suomessa on tärkeä syy, sillä 35 -- 40 vuotiaana vastavalmistuneena tohtorina on vaikea enää saada työpaikkaa esimerkiksi teollisuudesta, eikä siihen tässä iässä enää aina ole todellisia valmiuksiakaan. Assistenttiohjesäännöt ovat toinen tärkeä syy. Nimityskausi, 5 vuotta koko yliopistolaitoksessa Teknillistä korkeakoulua lukuun ottamatta, on liian pitkä ja toinen samanpituinen kausi annetaan miltei automaattisesti. Tohtorin tutkinnon suorittaneet assistentit ovat pääsääntöisesti saaneet tämänkin jälkeen jäädä tehtäviinsä. Ohjesäännöt on laadittu virassa olevia assistentteja suosiviksi. Ne eivät ota huomioon yliopiston eivätkä varsinkaan tutkijoiksi pyrkivien etua.
Kolmas syy assistenttikunnan ikärakenteen vinoutumiin on yliopistolaitoksen laajenemisen pysähtyminen: uusia professuureja ei tullutkaan siinä määrin kuin odotettiin. Vikaa on myös esimiehissä, sillä tavallisesti professorit eivät missään vaiheessa kehoittaneet assistentteja pohtimaan virkauraansa ja todennäköisiä mahdollisuuksiaan yliopistolaitoksen piirissä. Vääriksi osoittautuneet odotukset ovat sangen yleisiä. Monen kohdalla tilanteen korjaaminen nyt on valitettavasti jo myöhäistä.
Nuoren tutkijan ura. Virheistä on otettava oppia. Assistenttiohjesäännöt on pikaisesti uusittava. Toimikauden pituus tulee säätää kolmeksi vuodeksi ja, mikäli vähintään lisensiaatin tutkintoon vaadittava työmäärä on tänä aikana suoritettu, voitaisiin antaa nimitys toiseksi kolmivuotiskaudeksi. Mutta ei pidemmäksi ajaksi. Tohtoria ei pidä nimittää assistentiksi, vaan nämä virat on kokonaan varattava jatkokoulutuspaikoiksi. Vastavalmistuneen tohtorin tulee, yhdessä opintoja valvoneen professorin kanssa tarkkaan harkita, onko hänellä todellisia edellytyksiä menestykselliseen tieteelliseen yliopistouraan, joka kohtuullisessa ajassa johtaa assistentti- ja apulaisprofessorin virkaan. Muussa tapauksessa uuden tohtorin pitäisi heti hakeutua sopivaan työpaikkaan korkeakoululaitoksen ulkopuolelle. Kaikille niille, jotka haluaisivat jäädä yliopistoihin, ei tällaista mahdollisuutta voida tarjota. Kilpailu tieteellisellä uralla on erittäin kovaa ja siinä menestyminen edellyttää paitsi älyllistä etevyyttä myös halua työskennellä äärimmäisen ahkerasti.
Jos nuorella tohtorilla on edellytyksiä tieteelliselle uralle yliopistossa, asianomaisen professorin tulisi järjestää hänelle 1 -- 2 vuoden postdoctoral-kausi ulkomailla ja sen jälkeen sopiva työjakso jossakin tutkimusprojektissa kotimaassa. Sitten onkin vuorossa yliassistentuuri. Nämä virat, joihin nimitettäisiin korkeintaan 5 + 5 vuodeksi, ei koskaan pitemmäksi aikaa, voitaisiin aluksi osittain ja siirtymäkauden jälkeen kaikki muuttaa assistenttiprofessorin viroiksi. Ensimmäisenä toimikautenaan assistenttiprofessorin tulisi perustaa oma, laitoksen profiiliin sopiva tutkijaryhmä ja saada sen tieteellinen ohjelma hyvään alkuun. Myönteisessä tapauksessa hänelle voitaisiin antaa toinen viisivuotiskausi tai ylennys apulaisprofessoriksi. Työssään heikommin menestyneiden nimitystä sensijaan ei uusittaisi. Ehdotettu käytäntö on amerikkalaisen systeemin mukainen.
Jaksoon 6.1. viitaten toistan, että yliopistolaitokseen on luotava uraputki, joka useimmissa tapauksissa johtaa professuuriin tai apulaisprofessuuriin, mutta josta myös voi luontevasti hypätä sivuun, jos edellytykset ja halut eivät sittenkään riitä tieteelliseen uraan yliopistolaitoksessa. Vähintään yhtä tähdellistä on, että uraputken alkuun päästetään vain ne, joilla arvioidaan olevan riittävät kyvyt menestykselliseen tieteelliseen karriääriin.
Tarpeelliset uudistukset. Nykyisin virassa olevien ikääntyneiden assistenttien hankala ja epäkiitollinen asema ei ole yksinomaan heidän omaa syytään. Assistenttiliitto ja korkeakoulut ovat osavastuussa. Rehtorien ja dekaanien olisi jo kauan sitten pitänyt puuttua paljon tarmokkaammin tähän asiaan. Työmarkkinapoliittisista syistä mahdollisuudet tosin ovat olleet rajoitetut. Monissa laitoksissa on kuitenkin onnistuttu pitämään assistenttien virkakierto pääosin käynnissä. On myös todettava, että eräät vanhemmat assistentit ja yliassistentit ovat edelleen aktiivisia tutkijoita. Heidän kykyjään olisi ajat sitten tarvittu esimerkiksi maamme teollisuuden palveluksessa.
Kaikki väitöskirjatyötä tekevät tutkijat on opetustyön määrässä saatettava samaan asemaan. Ellei näin tehdä, assistentin virka muodostuu uran kannalta epäedulliseksi, kun kilpailijat saavat tehdä tutkimustyötä ilman muita velvotteita. Aikaisemmin tämä etu koski suhteellisen harvoja Suomen Akatemian tutkimusassistentteja, mutta Graduate School -paikkoja on paljon enemmän. Muutaman tunnin viikottainen työvelvollisuus koskisi tutkimusassistentteja, tohtorinkoulutusohjelmissa mukana olevia, vieläpä stipendiaatteja. Kaikki he käyttävät laitoksen palveluja hyväkseen, joten on oikein ja kohtuullista, että he myös osallistuvat laitoksessa olevien yleisten työ- ja opetustehtävien hoitoon. Ikääntyneille assistenteille on ylimenokauden aikana annettava normaalia huomattavasti enemmän opetustehtäviä, joita vastaavasti vähennetään tohtorikoulutuksessa mukana olevilta.
Kolmatta assistentin toimikautta ei edes väitelleille enää pidä antaa, ja ellei yliassistentuureja tai tohtoreille sopivia projektitehtäviä ole, uudet tohtorit on heti tehokkaasti ohjattava etsimään työpaikkaa yliopiston ulkopuolelta. Nykyiset, yli 50-vuotiaat assistentit on sopivin toimenpitein saatava 55-vuotiaina siirtymään varhennetulle eläkkeelle. Ohjesäännöt on muutettava sellaisiksi, että yli 45-vuotiaita assistentteja ei vastaisuudessa enää tule. Yliopistot eivät ole suojatyöpaikkoja!
Erikoisen mielenkiintoista on, että Jyväskylän yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta on järjestänyt, yhdessä kasvatustieteiden tiedekunnan kanssa, pedagogista koulutusta post-graduate ja post-doctoral auskultoinnin muodossa yli kolmellekymmenelle opettajalleen ja tutkijalleen. Tämä on usein helpottanut olennaisesti koulutukseen osallistuneiden sijoittumista yliopiston ulkopuolisiin tehtäviin, esimerkiksi ammattikorkeakouluissa, ja lisännyt tiedekunnan sisällä myönteistä suhtautumista opettajankoulutukseen ja opettajan ammattiin. Piileekö tässä ratkaisu ikääntyneiden assistenttien ongelmaan?
Lehtorit ja päätoimiset tuntiopettajat. Koko yliopistolaitoksessa lehtoreita on noin 2000, suunnilleen saman verran kuin assistentteja; professorikuntaa on vähemmän kuin lehtoreita ja päätoimisia tuntiopettajia yhteensä. Käsittelen viimeksimainittuja ryhmiä seuraavassa aivan lyhyesti, koska lehtoreita on eksakteissa luonnontieteissä ja niihin liittyvillä tekniikan aloilla vain noin 100 ja koska päätoimiset tuntiopettajat voidaan rinnastaa, heidän työnsä laadusta riippuen, joko lehtoreihin tai assistentteihin.
Mielestäni lehtorit, joiden toimenkuvaan ei sisälly tutkimusvelvoitetta, ovat oikea virkatyyppi esimerkiksi vieraiden kielten opetuksessa ja opettajankoulutuksessa. Sen sijaan matematiikassa, fysiikassa, kemiassa ja tietojenkäsittelytieteessä korkeatasoinen opetus vaatii elävää kosketusta tutkimukseen ja tekniikassa lisäksi tuotekehittelyyn. Sen vuoksi näiden alojen lehtoraatit pitäisi muuttaa yliassistentuureiksi ja, jos viran haltijan tieteellinen pätevyys riittää, assistenttiprofessuureiksi. Näin tehtäviin saataisiin mukaan tutkimusvelvoite, ja lehtorien pelkästään lukukausiin rajoittuva työvelvollisuus laajenisi samaksi kuin muillakin virkamiehillä. Päätoimiset tuntiopettajat eivät vaadi enempää pohdiskelua, sillä kyseessä on tai tulisi olla välivaihe, josta nopeasti siirrytään assistentuuriin tai työelämään yliopistolaitoksen ulkopuolelle.