1. Virkojen täyttäminen määräajaksi 1. Virkojen täyttäminen määräajaksi Tutkimusmyönteinen henki on saatava yliopistojen laitoksiin ja laboratorioihin. Työskennellessäni vuonna 1983 Kalifornian yliopiston Berkeleyn kampuksella minulle selvisi asenteiden merkitys laadun kohottajana. Professori, joka ei tehnyt tutkimusta, oli siellä kummajainen, joka ympäristön henkisen painostuksen johdosta ajautui joukon ulkopuolelle; palkankorotukset loppuivat tyystin. Suomessa monissa laitoksissa ei vieläkään kiinnitetä mitään huomiota professorin tutkimusaktiviteettiin, eivätkä hyvätkään tieteelliset tulokset suinkaan lisää asianomaisen vaikutusvaltaa, usein päinvastoin.
Suomen korkeakoululaitoksen yksi vaikeus on ollut ja edelleen on se, että professorin ja apulaisprofessorin virat on yli 95-prosenttisesti täytetty pysyvästi ilman, että on ollut todellista näyttöä siitä, miten tehtävään valittu menestyy yliopiston opettajana ja tutkijana. Koska virkamiehet suomalaisen käytännön mukaan ovat lähes erottamattomia, huonoista professoreista voidaan tavallisesti vapautua vasta, kun asianomainen parin vuosikymmenen kuluttua siirtyy eläkkeelle. Absurdeja ratkaisujakin on tehty: eräs TKK:n professori sai 60-luvun lopulla jatkoajan, sillä hän ei ollut kouluttanut itselleen edes seuraajaa! Lainsäädäntöä olisi muutettava niin, että tehottomat professorit voidaan 55-vuotiaina siirtää varhaiseläkkeelle.
Jos professori tai apulaisprofessori hoitaa virkaansa minimitasolla eli pitää 5 -- 6 luentotuntia viikossa lukukausien aikana, juuri muuta ei häneltä voida virallisesti vaatia. Kun kurssit usein vielä ovat vuodesta toiseen samat, professorin todellinen työmäärä jää hyvin pieneksi. Tällaiselle henkilölle ei anneta mitään laitoksen luottamustoimia, eivätkä opiskelijatkaan vaivaa häntä pro gradu-, lisensiaatti- tai väitöskirjatöillään. Tieteellistä tutkimusta tällainen minimiprofessori ei harjoita.
Tieteellisessä tuotannossa professorien välillä on suuria eroja. Muistioni edustamilla aloilla tieteellisesti aktiivisin 20% professoreista ja apulaisprofessoreista julkaisee lähes 60% kaikista referoiduissa lehdissä ilmestyneistä tieteellisistä artikkeleista, vähiten aktiivinen 20% tuottaa vain 2,5%.
'Osa-aikainen' viranhoito. Asetuksessa säädetyn työvelvollisuuden pienuudesta seuraa, että Suomessa on professorin ja apulaisprofessorin viran haltijoita, jotka de facto hoitavat tointaan osa-aikaisesti. Tämä ei voi olla asianmukaista, vaikka eräissä tapauksissa sivutoimesta saattaakin olla hyötyä korkeakoulun omalle opetukselle ja tutkimukselle. Epäkohtaa käsiteltiin näyttävästi Helsingin Sanomissa 8.1.1996. Valtiontalouden tarkastusvirasto on kiinnittänyt tähän ongelmaan huomiota lähettämällä korkeakouluille sivutoimia koskevan kyselyn. Asiaan puuttuminen koetaan rehtorien ja dekaanien tasolla ilmeisen vastenmieliseksi, sillä vain puolet korkeakouluista vastasi kirjeeseen. Jos tarkastusvirasto jatkaa painostustaan, sivutoimiluvat saadaan epäilemättä lain mukaiseen järjestykseen.
Helsingin ulkopuolella sijaitsevissa yliopistoissa on toinenkin pulma: Monet 'matkalaukkuprofessorit' asuvat kokonaan toisella paikkakunnalla, tavallisesti pääkaupunkiseudulla, ja käyvät lukukausien aikana kerran viikossa tai kahdessa pitämässä luentonsa mahdollisimman tiivistetysti. Tällainen henkilö ei integroidu omaan yliopistoonsa ja sitä ympäröivään yhteiskuntaan eikä hän myöskään anna työpanoksestaan kuin pienen osan korkeakoulunsa hyväksi. Ongelma on edelleen akuutti eräissä yliopistoissa. LaY:n kansainvälinen arviointiryhmä kiinnitti tähän asiaan huomiota ja kehoitti yliopiston johtoa ryhtymään voimakkaisiin toimenpiteisiin epäkohdan poistamiseksi mahdollisimman pian. Esimerkiksi TaY:ssa matkalaukkuprofessorien määrä on uudelleen kasvamaan päin.
Viranhoitoa koskeviin ilmeisiin epäkohtiin on löydettävä ratkaisu, ja pelisäännöt on tehtävä kaikille selviksi. Olisi varmaan kohtuullista omaksua amerikkalainen käytäntö, jonka mukaan professorin tulee olla korkeakoululla töissä ja tavattavissa vähintään neljänä päivänä viikossa myös lukukausien välisenä aikana. Lauantain ja yhden muun arkipäivän hän saisi käyttää esimerkiksi konsultointiin.
Määräaikaiset professuurit. Monilta ongelmilta vältyttäisiin, jos professorin virat lähes kaikissa tapauksissa täytettäisiin aluksi määräaikaisesti. Mielestäni virka tulisi yleensä julistaa haettavaksi apulaisprofessuurina viideksi vuodeksi. Asetusta pitäisi muuttaa niin, että kutsumismenettelyä voitaisiin haluttaessa käyttää myös tässä tapauksessa. Jos kaikki menee hyvin, virka nostettaisiin professuuriksi seuraavaksi viisivuotiskaudeksi. Muussa tapauksessa apulaisprofessuuria jatkettaisiin toiseksi kaudeksi tai määräystä ei lainkaan uusittaisi. Vasta kymmenen vuoden menestyksellisen viranhoidon jälkeen annettaisiin pysyvä nimitys. Arvioinnissa voitaisiin käyttää hyväksi esittämääni hyvyysluokitusta, jolloin seuranta ei muodostuisi tavallisuudesta poikkeavaksi vaivaksi. Edottamallani 'amerikkalaisella' virantäyttömenettelyllä poistuisi myös se nykyinen epäkohta, että apulaisprofessori saattaa olla saman laitoksen professoria pätevämpi ja muutenkin parempi, mutta ei saa ylennystä ennen kuin professuuri vapautuu.
Väärinkäsitysten välttämiseksi haluan korostaa, että kun määräaikainen virka tulee katkolle, tarkoituksena ei suinkaan ole käynnistää yliopistoväelle tuttua raskasta asiantuntijamenettelyä. Tiedekunta ja rehtori harkitsisivat jatkoajan myöntämisen tai pysyvän nimityksen antamisen päättyvän toimikauden saavutusten perusteella. Arvioinnista koituva työmäärä on pieni, sillä yhden henkilön hyvyysluokituksen laskemiseen kuluu dekaanin sihteeriltä aikaa puoli työpäivää.
Nykyisin joitakin professorin virkoja on jo alettu täyttää määräaikaisesti, mutta koska näin ei menetellä yleisesti, viiden vuoden nimityksen saaneet usein kokevat joutuneensa syrjityiksi. Tästä epäkohdasta päästään eroon, kun määräaikaisista nimityksistä tehdään poikkeuksen asemesta sääntö. Virkaa täytettäessä hakijan tulee voida käydä neuvotteluja korkeakoulun johdon kanssa palkkaus- ja muista työehdoista. Suomen korkeakoululaitokselle olisi hyödyksi, jos professorikunnan liikkuvuus olisi suurempi. Hyviä professoreita tulee nykyistä useammin 'ostaa' yliopistosta toiseen, myös ulkomailta. Etevimmät hyötyisivät palkan ja työolosuhteiden paranemisen muodossa. Montako kertaa meillä on sattunut, että kun avainhenkilö on siirtymässä ylempään virkaan toiseen korkeakouluun, kotiyliopisto on tehnyt yhtä hyvän tai paremman vastatarjouksen?
On selvää, että virkojen täyttö 5-vuotisina apulaisprofessuureina ei sovellu kaikkiin tapauksiin. Mikäli hakijana on tai tehtävään halutaan kutsua erittäin pätevä henkilö, nimitys tehtäisiin luonnollisesti heti pysyvään professorin virkaan. Näin pitäisi kuitenkin menetellä vain harvoissa poikkeustapauksissa.
Normaalisti professorin tai apulaisprofessorin viran täyttö on Suomessa äärimmäisen hidasta. Kolmen vuoden interregnum-aika ei ole mikään harvinaisuus. Hallintoneuvos Toivo Holopaisen työryhmän muistiossa (OPM:n professoritoimikunnan mietintö, 1988) esitetyt uudistukset eivät yleensä ole purreet. Koska ongelman syyt ja seuraukset ovat hyvin tiedossa, kuittaan tämän vakavan epäkohdan lyhyesti toteamalla, että ainoa käyttökelpoinen ratkaisu virantäytön nopeuttamiseksi on kutsumismenettely, joka monessa muussakin suhteessa takaa paremman lopputuloksen kuin yleinen haku. TKK:n kylmälaboratoriossa tehtiin äskettäin historiaa: laboratorion johtajan virka saatiin täytetyksi 8 kuukautta ennen kuin tehtävän edellinen haltija siirtyi eläkkeelle. Uusi johtaja tuli paikan päälle 'harjoittelemaan' neljä kuukautta etukäteen.
Professorin virkojen karriääri. Korkeakoulujen opetus- ja tutkimusvirkoihin pitäisi luoda selkeä karriääri, jossa eteneminen riippuisi viranhaltijan kyvyistä, ei vakansseista. Professorien palkkauksessa tulisi olla neljä porrasta: assistenttiprofessori (A24 pl), apulaisprofessori (A26), professori (A28), ja sopimuspalkkainen huippuprofessori (S30). Sijoituspalkkaluokkiin tulisivat lisät päälle. Järjestelmä olisi suunnilleen sama kuin Saksassa. Kaikkien viranhaltijoiden titteliksi sopisi professori. Yliassistentin toimet, joihin vastaisuudessa vaadittaisiin dosentin pätevyys, muutettaisiin vähitellen assistenttiprofessuureiksi. Nämä virat olisivat aina määräaikaisia ja työ korkeakoulussa olisi rajoitettu kahteen viisivuotiskauteen, ellei ylennystä apulaisprofessoriksi ole tänä aikana tullut. Tittelierot professorin ja apulaisprofessorin väliltä tulisi joka tapauksessa poistaa, koska pätevyysvaatimukset, työt ja velvollisuudet ovat käytännössä samat. Assistenttiprofessori on nimikkeenä hankalan pitkä, joten se ei myöskään sovellu käytettäväksi. Useimmissa maissa, mm. USA:ssa ja Saksassa, kaikkien professorikuntaan kuuluvien titteli on sama.
Esittämäni karriäärijärjestelmä on yliopistolaitoksen lisätyn autonomian perusteella helposti toteutettavissa, sillä korkeakoulut päättävät virkojen perustamisesta itse. Ehdotettuja yliopistonopettajan, tutkijalehtorin ja virkadosentin työnimikkeitä ei tarvittaisi, sillä assistenttiprofessori korvaisi ne. Helsingin yliopistossa tosin on syksyllä 1995 päätetty ottaa käyttöön poolijärjestelmä, johon perustetaan tutkijalehtorin tai päätoimisen dosentin nimikkeellä 25 uutta A25 palkkaluokan virkaa; molempiin nimitetään 5:n vuoden määräajaksi. Miksei suoraan menty assistenttiprofessuureihin? Suomen hallitusmuodon mukaan tasavallan presidentti nimittää kaikki professorit. Ennen nimikkeen laajennusta lakia olisi muutettava niin, että korkeakoulut itse täyttävät omat professorin virkansa.
Vuoden 1995 alusta saatiin paljon tohtorinkoulutuspaikkoja uuden Graduate School-järjestelmän myötä, joten joukko assistentin virkoja voitaisiin muuttaa tohtoreille tarkoitetuiksi yliassistentuureiksi. Korkeakoulujen virkarakenteen pahin pullonkaula saataisiin näin poistetuksi. Dosenttien asema tulisi samalla järjestää nykyistä paremmin, vaikka en virkadosenttijärjestelmää kannatakaan, sillä se epäilemättä johtaisi monen tieteellisen työnsä jo lopettaneen dosentin palkitsemiseen. Kun virantäyttöjen yhteydessä ei enää erikseen todeta kaikista hakijoista, ketkä heistä ovat päteviä avoimena olevaan professuuriin, dosentin arvo on nuoren tutkijan karriäärin kannalta aikaisempaa tärkeämpi. Kaikille päteville hakijoille tulisi dosentin arvo myöntää riippumatta siitä, onko dosentuuri laitokselle tarpeellinen vai ei. Asiantuntijamenettelystä aiheutuvat kulut ovat kuitenkin pieniä. Opetusta dosentti saisi antaa vain, jos laitos pitää sitä tarpeellisena. Dosentin pätevyyskynnystä voisi nostaakin, jolloin se jopa ylittäisi saksalaisen Habilitation-tutkinnon.
Virkajärjestelyjen suhteen samansuuntaisia, joskin pitemmälle meneviä ehdotuksia teki akatemiaprofessori Yrjö Engeström Helsingin Sanomissa 10.11.1995. Hän myös esitti siirtymistä amerikkalaiseen järjestelmään, jossa professorit määräajoin arvioivat toistensa ja koko laitoksen saavutuksia. Suomeen USA:n systeemi ei mielestäni sovellu ainakaan vielä, sillä onnistumiseen vaadittavat asenteet meiltä toistaiseksi puuttuvat. Huonot yksiköt, joissa saneerausta nimenomaan tarvitaan, eivät itsearvioinnilla parane. Ulkopuolisen evaluaation ohella vain rehtorin tai dekaanin puuttuminen asioihin voi saada muutosprosessin käyntiin.
Professorin työ on erityisen vaativaa siksi, että opiskelijoiden ikä pysyy vakiona, kun taas professori vanhenee vuodella vuodessa. Sukupolvien välinen kuilu kasvaa jatkuvasti. Muissa tehtävissä virkaylennysten myötä lähimpien työtoverien ikä yleensä myös nousee. Professorin on säilytettävä joustavuutensa ja tehtävä parhaansa ymmärtääkseen nuorison kulloisiakin rientoja ja ajatusmaailmaa. Parikymmentä vuotta sitten, mies-ja-ääni kaudella, tämä oli ainakin minulle todella vaikeaa, mutta nyt tilanne on taas helppo!