Kohonen KohonenHyvät kollegat!
Opiskelutoverini ja ystäväni diplomi-insinööri Heikki Railo kertoi kuinka hän oli Englannin maaseudulla matkalla pienellä Morris Mini:llä. Erään mutkan kohdalla, jossa näkyvyys oli huono, oli varoitus: "Jyrkkä mäki edessä". Heikki hiljensi vauhtia, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi, sillä mäki oli todella jyrkkä, ja moottori vinkui: "viu-viu-viu-viu". Mäen alla oli toinen taulu "Teitä oli varoitettu."
Lupautuessani tänne ns. juhlapuhujaksi ilmoitin myös kategorisesti, että Teitä on nyt varoitettu, uskoittepa sitä tai ette. Tulen nimittäin esittämään joitakin mielipiteitä, joita kaikki eivät varmaan voine hyväksyä. Näinhän se kuitenkin aina on. Yleensä ei voi miellyttää kaikkia samalla kertaa. Huomautan myös, että en puhu Teille fyysikkona. Jätin fysiikan vuoden 1965 tienoilla tullessani elektroniikan professoriksi Teknilliseen korkeakouluun, ja vuonna 1969 minut erotettiin Suomen Fyysikkoseurasta jätettyäni jäsenmaksut parilta vuodelta epähuomiossa maksamatta Amerikassa oleskeluni aikana.
Asiaan päästäkseni lainaan tarinaa nyt jo toiselta henkilöltä, Nobelfyysikko Richard Feynmanilta. Muistelmakirjassaan hän kertoo eräästä Etelämeren saaresta, joka oli toisen maailmansodan aikana lentotukikohtana. Alkuasukkaatkin hyötyivät sotilasliikenteestä ja lentorahdista monenlaisen hyvyyden muodossa. Sodan jälkeen tukikohta lennonjohtotorneineen purettiin ja alkuasukkaat jäivät kaipaamaan mukavia tavaroita. Silloin he päättivät kunnostaa kiitoradan, sytyttää nuotioita sen varrelle ja rakentaa uuden, lennonjohtotornin näköisen rakennelman. He tekivät bambusta antenneja ja panivat päähänsä kuulokkeiden näköisiä, puupalikoista tehtyjä korvaläppiä. Kaiken piti olla muodollisesti oikein, ja he jäivät odottamaan lentokoneiden saapumista taivaalta, kuitenkin turhaan. Tarinan johdosta syntyi käsite "cargo cult" eli "rahtikultti", jota käytetään mm. paljastamaan vääriä oletuksia ja odotuksia ja havainnollistamaan sitä, että muodollisuuksista ei ole hyötyä, jos asioita todella käyntiin paneva mekanismi puuttuu.
Tämä tarina on nyt hyvin ajankohtainen. Tutkijat ja erityisesti fyysikot ympäri maailmaa haikailevat menneiden vuosien rahoitusta ja vähän köyhempien maiden tutkijat vertaavat olojaan vähän rikkaampien maiden tutkijoiden oloihin; jotkut jopa uhkaavat jättää maan, mikäli heidän vaatimuksiinsa ei suostuta. Miksi pitäisi suostua?
Yksi esitetty peruste on, että fysiikan perustutkimus on paljastanut niin paljon aineen ja energian olemuksesta, että juuri fysiikan ansiosta
mm. ydinenergian vapauttaminen on tullut mahdolliseksi. Tämä tulos oli niin vahva, että toisen maailmansodan viime vuosina ja välittömästi sen jälkeen noin 20 % Yhdysvaltojen liittovaltion budjetista käytettiin ydin- eli niinkuin silloin sanottiin, atomienergiatutkimukseen. Suuria odotuksia ei ollut vain fyysikoilla oman tulevaisuutensa suhteen, vaan myös poliitikoilla ja teollisuudella ehtymättömän vaurauden lähteen kehittämisestä. Entinen esimieheni, akateemikko Erkki Laurila ihmetteli usein "atomi-sanan taikavoimaa". Minä itsekin hyödyin atomienergian säteilyvaikutuksista, koska sain palkkani ja laiterahani aina väitöskirjaani saakka Kauppa- ja Teollisuusministeriön Atomienergianeuvottelukunnalta.
Olen usein ihmetellyt minäkin, kuinkahan paljon mielikuvia edullisesta energiatuotannosta esim. sana "suurenergiafysiikka" herättää poliitikoissa. Onko jokin tieteen valtarakenne ja uskomusjärjestelmä periytynyt ydinfysiikan alkuajoilta, ja jos on, niin kuinka paljon tästä uskomuksesta on "rahtikultin" tapaista. No, onhan ainakin puolijohdefysiikalla varaa puhua hyötyä tuottaneesta tutkimuksesta.
Toisaalta ovat tällä hetkellä myös muun tieteen tulosjohtamisen odotukset olleet erittäin korostetusti esillä, ja perustutkimuksen pitäisi tuottaa soveltavaa tutkimusta, josta taas seuraisi tuotteita ja maan vaurastuminen. Tutkimuksen hyötyä pyritään arvioimaan erilaisilla mittareilla. Akatemiaprofessori Lounasmaa väittää selvityksessään, että tutkimuksen ja opetuksen arviointi on tullut meille jäädäkseen. Tähän lienee uskominen, sillä eihän se ole mikään Suomessa syntynyt periaate, vaan niinkuin moni muukin, puhdasta tuontitavaraa. Yhdysvaltojen suurten yliopistojen rahoittajat ovat jo vuosikymmeniä edellyttäneet määrällisiä tuloksia, vaikka tosin on sanottava, että Nobelin palkinto olisi heilläkin varmin tae muista mittareista piittaamatta. Euroopan unionin tiedebyrokratia on meillä ja monella muulla maalla esikuvana, mutta nyt voitaneenkin siteerata puolestaan USA:ssa julki lausuttua käsitystä, että EU:n tiedepolitiikka on tähänmennessä ollut suurin lahja USA:n tieteelle. Koska suunnittelu ja keskusjohtoisuus ei kuitenkaan lähtene EU:sta kulumallakaan, niin Lounasmaa lienee väittämässään aivan oikeassa. Muuten, missä muualla on ollut suunnitelmataloutta?
Rakentavatko tutkijat ja poliitikot nyt bambuisia lennonjohtotorneja? Kylmä tosiasiahan on, että tuon Etelämeren saaren ja ilmeisesti monen muunkin yhteisön tilapäinen vaurastuminen oli ensi sijassa käynnissä olleen suuren sotakoneiston seurausta, mutta sitähän alkuasukkaat eivät ymmärtäneet, alkeellisia ja tyhmiä kun olivat ainakin meidän mielestämme.
Väitänkin nyt, ettei ongelmana ole suinkaan tämän hetken määrärahojen pienuus, vaan se, että niitä on joskus ollut paljon. Eihän niitä ennen toista maailmansotaakaan ollut juuri mitään, ja silti fysiikan suuret perustulokset saatiin aikaan. Kyse on siis hyvin inhimillisestä tunnekokemuksesta, saavutettujen etujen menettämisen aiheuttamasta pettymyksestä.
Kokonaan eri asia sitten on, millainen tutkimus ja millaiset tutkijat todella tarvitsevat suurta projektirahoitusta. Henkilökohtaisesti olen tullut aika pitkälle toimeen isolla pinolla ruudullisia lehtiöitä ja nipulla lyijy- ja kuulakärkikyniä. Moni muu ei niillä tietenkään selviä, joten en suinkaan halua yleistää kokemuksiani. Tietenkin omatkin assistenttini tarvitsevat mm. tietokoneita, sitä tehokkaampia, mitä nuorempia he ovat.
Teoreettista tutkimustyötä tekevä yksikkö on yleensäkin tiedepolitiikan kummajainen ja murheen lapsi. Ensinnäkään saatavia tuloksia ei voi suunnitella eikä ennustaa edes vuorokautta aikaisemmin: oivallukset tulevat silloin kuin ne tulevat. Toiseksi keksimistä on vaikea organisoida: ei voi käskeä ketään toista keksimään jotain tiettyä asiaa.
Louis Pasteur totesi, että "sattuma suosii valmistautunutta mieltä." Tämä tarkoittaa, että ongelmakentän on oltava jatkuvasti ja pitkän aikaa mielessä. Johtopäätöksen tästä pitäisi olla, että jos halutaan suosia uusia käsitteitä luovaa perustutkimusta, niin tärkein tekijä on olosuhteiden pitäminen stabiileina useiden vuosien tai jopa vuosikymmenen aikana. Tätä eivät tiedepoliitikot ja eivätkä eräät opportunistiset tutkijatkaan näytä tajuavan, koskapa laitoksia ja professuureja perustetaan määräaikaisiksi. Ovatko tutkijat muka mitä boheemeja? On heillä ainakin usein perhe elätettävänään.
Luonnontieteiden kehitystä tarkastellessa huomaa usein paniikinomaisia ryntäyksiä, joilla ei välttämättä ole yhteyttä uusiin tieteellisiin ideoihin. Ydinenergian ja ydinpommin kehittäminen oli jo esillä. Suurvaltojen välisen avaruuskilvan alkaminen 1957 edisti mm. suihkumoottorien, säätöteorian, mikropiirielektroniikan,
kaukokartoitusmenetelmien ja keraamisten rakenneaineiden tutkimusta. Samanlaista ylikuumenemista tapahtui ja tapahtuu nykyään tietokonetekniikassa, sillä uusien konesukupolvien lanseeramisesta on tullut arvovaltakysymys suurille teollisuusmaille. Kun Japani sai kunnian viidennen sukupolven tietokoneiden ideasta (mainittakoon muuten, että tämän hyvin vanhanaikaisen tekoälykoneen projektin aloitti ja sitä johti alkeishiukkasfyysikko, professori Moto-Oka) niin jopa kiirehti USA väittämään kuudennen sukupolven tietokoneita eli neurotietokoneita omaksi alueekseen, turhaan kylläkin, sillä uudet ideat tulevat silloin kun ne tulevat ja siellä missä ne tulevat, eikä asiaan voi hyvin paljon vaikuttaa massiivisella rahoituksellakaan. Arabialainen sananlasku sanoo: "Oli moskeija kuinka suuri tahansa, niin imaami lukee sen mitä osaa".
Mielestäni onkin kyseenalaista, jos tieteen tavoitteet ja suurvaltaaseman puolustaminen sekoittuvat keskenään, eikä Suomella pitäisi olla mitään syytä olla jälkimmäisessä kilvassa mukana. Jotenkin tuntuisi reilummalta yrittää vertailla samankokoisten aivojen avulla saatuja tuloksia.
Olen ihastuneena seurannut Helsingin yliopiston strategista ohjelmajulistusta. Professori Niiniluodon työryhmä arvostelee ankarasti nykyistä, arvaamattomasti vaihtelevaa rahanjakoa, joka on saanut yliopistot riitelemään voimavaroista keskenään ja sisällään niin, että ilmapiirikin on käynyt hermostuneeksi ja toisia syytteleväksi.
Tulosohjaus ja -budjetointi on työryhmän mielestä alkanut muistuttaa edesmenneen Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmia: numeeristen normien näennäisestä täyttämisestä alkaa tulla toiminnan itsetarkoitus.
Myös ylempien tahojen odotusten ennakointiin ja mielistelyyn johtava 'sisäistetty herruus' on yleistynyt.
Olen nyt esittänyt joitakin väittämiä, mutta jos mielenne tekisi vastata niihin kipakasti, niin huomautan, että esitykseni oli tarkoitettu ns. ruotsalaiseksi päivällispuheeksi, josta kenenkään ei ole lupa pahastua ja jota ei ole tapana arvostella, ainakaan negatiivisesti. En myöskään ole kiinnittänyt huomiota fysiikan tutkimukseen sinänsä, vaan eräisiin sen ympärillä pyöriviin ilmiöihin. Tasapuolisuuden nimissä on minun kysyttävä myös eräiltä toisilta entisiltä ja nykyisiltä suomalaisilta fyysikoilta, joiden joukkoon itsenikin luen, että onko aivotutkimus ja filosofia hienompaa kuin perinteinen ja kunnianarvoisa fysiikka, vai ovatko paukut fysiikassa loppuneet? Niin tai näin, on kuitenkin hyvä, että tutkimista riittää. Tutkimusaiheet ja projektiehdotukset ovat ehtymätön luonnonvara, eivätkä projektiselostuksetkaan ole koskaan olleet mikään ongelma.
Puheeni on kuitenkin eronnut oikeasta, puhdasoppisesta ruotsalaisesta päivällispuheesta siinä, etten millään pystynyt liittämään siihen perinteisiä henkilökohtaisia ilkeyksiä, mutta se taas johtuu siitä, etten enää oikein tunne teitä enkä teidän tapojanne.
Hauskaa iltaa!
