LEIPÄJUTTUA ...ja tästä PIMIÄT TANSSIT

Meirän mumman leipä oli mailman parasta leipää.

Tarkasti ottaen tosin Taittosen mumman leipä oli jokseenkin yhtä hyvää harvoin saatuna, mutta sitä ei passannut kotona mennä sanomaan. Hyvä leipä oli ja on edelleenkin talossa kunnia-asia.

Kummanikin mumman leipä oli veteen tehtyä, happamatonta, vain suolalla maustettua, reilun sentin paksuista, ohuempaakin, jos sitä aiottiin kuivata. Se oli täysrukiista tavallisesti, joskus ohrajauhoilla sekoitettua, hiivalla nostatettua.

Äsken uunista otettu leipä, vastakirnuttu, vielä suolavettä pisaroiva voi, iso nippu ruohosipulia suoraan mättäästä. Mikään smörrebröd ei ole paremmalta maistunut kuin niistä aineksista tehty voileipä kesäpäivänä lapsuuskodin portailla syötynä. Joskus vaihteeksi leivän päälle lirutettiin siirappikiekuroita, jotka levisivät lämpimällä pinnalla ja oli nuoltava kiireesti reunoilta, ettei makeus päässyt valumaan kurkkuun.

Leipomispäivänä saatiin joskus toisenlaistakin herkkua: tähteeksi jääneestä ohrajauhopuurosta valmistettua puuropaistikkaa. Se oli ohutta ja syötiin aina lämpimänä ja tarvitsi seurakseen vain voita, eikä sitäkään ähampahan vahvuureltaä.

Toki leivottiin muunlaisiakin leipiä, siirapilla siveltyjä ja maustettuja limppuja, maitoon, piimä- tai juustoheraan tehtyjä sekä kaikkien odottamia verileipiä. Mutta mikään niistä ei muistollaan saa enää makuhermoja kutkuamaan niin kuin se tavallinen, pehmeä pohjalainen. -Hapanleipää ei meillä leivottu koskaan!

(kuva Kodin Pellervo)

Meirän leivän synty

Meillä oli kaksi leivinuunta, yhdestä puusta tehtyä taikinakaukaloa, joissa oli kummassakin päässä äsarvetä nostamista varten. Suurempaa (kooltaan noin 65 x 30 x 200 cm) näin käytettävän vain rintamalle sotilaille leivottaessa. Kaksi akkaa (akka ei ole haukkumanimi) tarvittiin taikinaa alustamaan isoa leivinuunta käytettäessä. Toinen leivin uuni oli pieni (30 x 25x 100 cm), omiaan meidän viiden hengen tarpeeseemme, kun leivottiin vähintään parin viikon välein. Leipuumia ei pesty joka käytön jälkeen, äkravattiinä vain puhtaaksi.

Kohonnut taikina pyöriteltiin emooksiksi. Taitava leipoja pyöritti kahta yhtâaikaa. Emoos taputeltiin leiväksi ja pisteltiin äpistelöömellää ennen uuniin lykkäämistä.

Uunit olivat luku sinänsä. Tuvassa oli äkymmenen leivän leivinuuniä, mutta sitä näin käytettävän vain sotilasleipää paistettaessa. Muulloin paistettiin keittiön hellan uunissa. Högforsin hellassa oli kaksi tulipesää, isoo uuni ja pikku-uuni. Isoon mahtui neljä ja pieneen kaksi tavallista leipää.

Sateisena lokakuun lauantaina tasan 60 vuotta sitten [=1939] meillä leivottiin ensimmäisen kerran sotilaille. Oman väen lisäksi naapureitakin oli puuhassa mukana. Kesken kaiken kuultiin radiosta, että kahvi pannaan kortille. Sillä siunaamalla akat jättivät emookset nousemaan ja lähtivät juoksujalkaa osuuskauppaan papujen perään. Minä, pikkuflikka, pääsin taputtelemaan taikinaa yksikseni. No tulivathan leipojat takaisin ja homman päälle juotiin tietysti kunnon kahvit.

Isot uunit ja leipuumet kertoivat siitä ajasta, jolloin, vielä äitini (nyt vuonna 2005 100-vuotias!) lapsuudessa, leivottiin vain syksyin ja keväin ja leipä kuivattiin tuvan orsilla tai äpuarinä (ulkorakennuksessa ollut aitta) leipähäkissä.

Joskus minäkin muistan leipiä ripustetun kuivamaan pareittain. Leipään tehtiin  sormella reikä lähelle reunaa. Reiâistä pujotettiin (niisi-)lanka, jonka päässä oli puutikut, joiden varassa leipäpari riippui orressa. Tavalliset reikäleivät pistettiin orsiin tietysti keskellä olevasta isommasta reiästä. Yleensä pehmeänä syötävään leipään ei tehty ollenkaan reikiä.

Muistoja lapsuuden leipomapäivistä on minulla leipätaikinani päällä kämmenen syrjällä painettu risti, joka siunaa taikinan ja samalla näyttää sen kohoamisen.

Koskaan en aseta palaakaan leipää nurinpäin koriin tai lautasellekaan. Isoäiti oli syntynyt nälkävuonna 1868 ja opetti, että leipää on kunnioitettava pitämällä se aina oikein päin.

Pohjanmaalla saa vieläkin oikeata happamatonta, pehmeää, kunnon leipää, jossa on mukana maku. On vielä leipomoita, jotka taitavat tempun. Pakastimessani on aina tilaa Vähänkyrön tuliaisille; vaikka Espoon kaupoista kuinka hyvää leipää löytyisikin, ei se vedä vertoja kyröläiselle.

Leiväntuoksuisin terveisin

Seija Lampi                                         

(Ilmestynyt Anjalankosken Joulussa, v. 1999)

PS. Seijan äiti, Saima pitokokkina